Sairaus vaatii sopeutumista

Kati-Nikali_12

Sirorakenteinen Kati Nikali on unelma-ammatissaan: hän on maatalon emäntä. Ensi näkemältä on vähän vaikea uskoa, että tämä tyylikäs nainen tekee ruumiillista työtä ja hoitaa isoa tilaa. Hän katsoo tyynesti silmiin, ja hänestä huokuu sisäinen vahvuus, joka ei ole kovuutta vaan elämänvaiheiden synnyttämää marinoitumista niin hyvinä kuin vaikeinakin aikoina.

 

Anoreksia yllättää

Kati Nikalin kolmesta lapsesta keskimmäinen, Artturi, sairastui 11-vuotiaana vakavaan syömishäiriöön. Nyt jo 19-vuotiaan nuoren miehen sairastumisen ensi oireet alkoivat näkyä vuonna 2007 hänen ollessaan kymmenvuotias. Tuli pakko-oireita: esimerkiksi kouluun lähtiessään Artturi käveli kodin terassilta muutaman askeleen, kääntyi takaisin, palasi portaille ja teki uudelleen lähtöä.

Näkyi myös anorektisia piirteitä: karkit eivät enää maistuneet, ja sitten ruokavaliosta jäivät pois muun muassa ranskalaiset perunat ja makkara. Into liikkua lisääntyi samaa tahtia kuin ruokavalio supistui ja annokset pienentyivät.

Syksyllä 2007 tilanne kuitenkin huonontui nopeasti. Artturi oli usein iloton ja eleetön. Ja kun oli tarkoitus viettää Artturin ja Ari-isän syntymäpäiviä, Artturi kieltäytyi syömästä, sai raivokohtauksen, ryntäsi loppujen lopuksi ulos ja juoksi pimeyteen.

Artturi otettiin lastenpsykiatrian osastolle, ja alkoi vuosia kestävä sairaala- ja hoitojaksojen vuorottelu lyhyiden kotona oloaikojen kanssa. Kati koki epäonnistuneensa äitinä, mikä synnytti häpeäntunteita samalla kun huoli lapsesta painoi mieltä.

 

Isä kuolee tapaturmaisesti

Sairaus ravisteli koko perhettä. Artturin taistelu anoreksiaa vastaan kääntyi myös taisteluksi vanhempia vastaan. Ari-isä pysyi silti vahvana ja tuki parhaansa mukaan sekä Katia että Artturia, vaikka Artturi kohdisti usein vahvimmat vihantunteensa isään. Vanhemmat päättivät, että he puhuvat Artturin sairaudesta avoimesti, niin ettei kenenkään tarvitse arvailla, mikä poikaa vaivaa.

– En muista montakaan syyllistävää, loukkaavaa kommenttia lähipiiristämme, mutta sairaalassa on kyllä tullut montakin kertaa tunne, että ”mitäs teidän perhe-elämäänne kuuluu, kertokaa vähän itsestänne”. Se on voimistanut tunnetta, että olemme tehneet jotakin perinpohjaisesti väärin, Kati Nikali kertoo juuri ilmestyneessä kirjassa Ei mitään hyvää minulle.

Vuonna 2013, juuri kun Ari ja Kati Nikali olivat sopineet, että Kati voi kertoa kirjan kautta Artturin sairaudesta, Ari kuoli äkillisesti traktorionnettomuudessa.

– Suru tulvi ylitseni, kipu raastoi jokaista soluani. Elin hengenveto kerrallaan. En saattanut ymmärtää, miten jatkaisin elämääni ilman Aria.

– Kauhean surun keskellä tunsin, että vaikka minä en jaksanut, joku kannatteli. Niissä päivissä oli vahva Jumalan läsnäolo, Kati Nikali muistelee kirjassa.

Hän pelkäsi menettävänsä myös Artturin. Poika oli heiveröinen, mutta kokosi isän muistotilaisuudessa itsensä ja lupasi isälleen hautajaisvieraiden kuullen, että hän vielä paranisi sairaudestaan.

 

Herkkyydellä on kääntöpuoli

– Joskus kaipaan normaalia elämää. Kun esimerkiksi näen Facebookissa jonkun kaverin kertovan elämästään, tulee aika masentunut mieli. Mutta ehkä on hyväkin, että kaipaan tavallista elämää, Artturi sanoo myöntäen käyneensä sairauden tähden pohjalla.

Hän on oivaltanut, että suuri syy sairastumiseen on hänen luonteensa. Hän on sekä täydellisyydentavoittelija että hyvin herkkä.

– Jos kokemastani kärsimyksestä on pakko kaivaa jotakin hyvää, niin osaan nyt nauttia pienistä asioista, elää hetkessä ja ehkä ottaa vähän rennommin, Artturi pohtii.

Pari vuotta Artturin tukihenkilönä ollut Johanna Kivimäki sanoo Ala-Heikkilän kirjassa Artturille: ”Älä anna kenenkään kertoa sinulle, ettei mitään ole tehtävissä. Jumala voi.”

Ei mitään hyvää minulle -kirjan on kirjoittanut päätoimittaja Minna Ala-Heikkilä. Myös Artturin sisarukset kertovat omissa puheenvuoroissaan, miten he ovat kokeneet veljen sairauden. Sairaus koskettaa koko perhettä, mutta Ala-Heikkilän ja Nikalin kirja on silti myös puheenvuoro toivosta.

 

Teksti: Merja Pitkänen

Artikkelikuva: Lapsen anoreksia ja puolison kuolema veivät Kati Nikalin jaksamisen äärirajoille. Vahva Jumalan läsnäolo antoi voiman elää päivän kerrallaan. Kuva: Markku Mäkinen.